Tour de Malta.

Yeah, Valletta on kaunis.

Biblioteka e cafeteria

Ensimmäinen päivä yliopistolla sisälsi paljon turhaa tietoa, hieman tärkeää tietoa, ja paljon jalkoja ja silmiä väsyttävää istumista. En mahdu täällä istumaan mihinkään kunnolla. Huomasin, että mulla oli kolme lappua, mitkä piti muistaa ottaa mukaan tänne Suomesta. . Unohdin ne kaikki. Yliopisto alkaa keskiviikkona, tosin kellään ei tunnu olevan mitään hajua mihin pitää mennä ja monelta. Ensiksi olisi tarkoitus tutustua kursseihin ja käydä mukana, myöhemmin valita ne mitä haluaa jatkaa. Ihmiset on mukavia ja keskustelu välitöntä. Saatiin uusia italialaisia kavereita, ja tuntuukin, että kaikki vaihtarit on Massimo tai Angelia. Osa nimenomaan italialaisista on vaan uskomattoman laiskoja. Puolen tunnin kävelyn välttääkseen Massimo (nimi muutettu) otti ensin reilun puolen tunnin bussin Vallettaan, josta vähintään yhtä hitaan yliopistolle.

Tommy ja meidän parveke

Täällä kämpässä ei voi ikinä olla varma mikä ei toimi ja mikä toimii milloinkin. Välillä ei tule kuumaa vettä, viime aikoina kylmä on pätkinyt. Toisinaan vesi on ruskeeta, välillä keltasta ja joskus kirkasta. Vessan loisteputkilampun vaihtamisessa meni puolisen viikkoa. Pyykit pesen keltaisessa vedessä kylpyammeessa, koska pesukone maksaa 6€ kerta, ja sekään ei ole toiminut sitten joulukuun. Toisaalta tämä toimimattomuus tuo lisää charmia tähän kämppään, ja niin kuin Tommy sanoi: ”That’s why I like it so much”.

Iltapäivällä päätettiin lähteä seikkailemaan saaren pohjoisosaan, koska ei ollut muutakaan tekemistä. Määränpäähämme ei päästy, mutta päädyttiin aika mitättömän näköiseen pikkukaupunkiin, joka on täynnä hotelleja, ja kesällä varmasti melkoinen turistirysä. Aikamme käveltyämme onnistuimme eksymään, jonka seurauksena myöhästyimme viimeisestä bussista (joka lähti 19.30). Täällä muuten pimeä tulee kuuden aikaan, ja se tulee WHUM yhtäkkiä, ja sitten onkin saman tien pilkkopimeää.  Anyway, oltiin siis vähän hukassa, ja busseja ei näkynyt missään. Ihmiset sanovat, että täällä liftaaminen on turvallista ja maltalaiset ottavat usein kyytiin. Koitettiin siis seuraavaksi liftata, mutta ilmeisesti maltalaisten sympatiat ei yltänyt kolmen suurikokoisen (sori Hanna :D) Eurooppalaisten kyyditsemiseen. Aikamme pyörittyä löysimme vihdoin yhden bussin. Hyppäsimme kyytiin, ja meno oli taas aikamoista. Bussikuski ajoi (Neitsyt Marian ikoni pään yläpuolella) tiukissa mutkissa väärällä kaistalla toisen auton rinnalla yrittäen kiilata. Peruutuspeilistä näimme kuskin sadistisen naurun. Tämä bussi ei vienyt meitä lähelle kotia, vaan kiersi monien kaupunkien läpi kohti Vallettaa. Tosin näillä nopeuksilla ja saaren koosta johtuen matkaan ei taittunut kovin paljoa aikaa. Valletassa menin ostamaan leipää kojusta, bussikuski tuli perässä, taputti mua olkapäälle ja kysyi ”You like’d it?” ylpeä virne naamallaan, niin kuin olis just voittanut jotain. Täytyy myöntää, että hulluudestaan huolimatta bussikuskit on taitavia, ja busseilla liikkuminen on hyvää hupia, varsinkin kun vielä ei ole liian kuuma. Kuulemma tänä vuonna nämä toisen maailmansodan aikaiset bussit korvataan uusilla, mikä on sääli.