Karman laki

Pariisi

Amiens

Vietin viikonlopun Ranskassa, ja kuinkas siinä kävikään. Innostuin pelaamaan katukorista Converseilla. Lopputulos: Ajoin korille, hyppäsin, ja tulin alas nilkan ulkosyrjällä. Nilkka taittu ympäri, ja käytännössä koko jalka turposi. Siinä sitten soitettiin ambulanssi, joka vei mut sairaalaan, jonka toiminta oli tehokasta kuin jalkapallon peliaika. Mua kuljetettiin sairaalansängyssä edestakaisin, ja moni eri taho tuli ihmettelemään mua, ja pyysi aina seuraavan lääkärin katsomaan. Tässä vaiheessa tilanne vielä huvitti. Murtumia ei ollut, mutta jalalla en pystynyt astumaan.  Sain ”reseptin” kyynärsauvoihin ja lääkkeisiin. Tietenkään sairaala ei voinut mulle niitä sauvoja antaa, vaan ne piti hakea apteekista, jotka oli yllättäen illalla kiinni. Siinä sitten kinkattiin yhdellä jalalla bussipysäkeille ja paikasta toiseen. Hieno järjestelmä. Enää ei huvittanut. Sunnuntaina tulin sitten kotiin kyynärsauvoilla. Lentokoneessa mut laitettiin nilkan takia ykkösluokkaan, jonka ”luksuksiin” kuului kaksi taulua, sanomalehti ja ehkä 5 senttiä enemmän tilaa :D

Ranskassa huomasin, että siellä on tilavampaa ja isoja puistoja sekä aukioita, joita meillä ei täällä ole. Tosin meri ja rannat on usein kaukana, ja varsinkin Pariisi on tosi kallis ja liian iso.

Juicy?

Keksin syyn mun epäonneen. Pariisissa torstaina metroon mennessä meitä pyydettiin allekirjoittamaan adressi, jolla koitettiin saada vammaisille helpompi kulkuväylä metroon. Ei kirjoitettu, ja kaksi päivää sen jälkeen sainkin huomata itse hyppiväni samoja rappusia yhdellä jalalla. Karman laki toisti vielä itseään, kun amerikkalainen poika, kenen kanssa korista pelasin, nyrjäytti seuraavana päivänä nilkkansa ja sai myös ambulanssikyydin sairaalaan. Edellisenä päivänä se nauro mulle, ja huus ikkunasta että ”Is he dead!?” :D Lupasin myydä kyynärsauvat sille puoleen hintaan, kun en itse enää tarvitse niitä. Onneks tää meidän asuntola on täynnä sairaanhoitajia, ja nyt mulla ainakin on hyvä syy liftata. Ehkä vakuutus maksaisi jopa taksit, pitää huomenna soittaa ja ottaa selvää.

Eilen veneessä ollessamme nähtiin sattumalta näky, jota yleensä saa seurata vaan uutisista. Satamaan tuli ensin pari armeijalaivaa, jonka perässä pieni laiva, joka oli aivan täyteen ahdettu afrikkalaisia turvapaikanhakijoita. Siis niin täyteen ahdettu, että hyvä jos mahtuivat hengittämään. Olo oli jotenkin epätodellinen. Joku maltalainen vanha ukon käppänä alkoi valittamaan saksalaiselle pariskunnalle, että kohta täällä on enemmän mustia kuin maltalaisia, ja että ampua pitäisi kaikki…. Teki mieli sanoa, että ukko kuules, älä huoli, täällä on enemmän saksalaisia kun mustia. Tämä pieni saari on muutenkin täynnä ulkolaisia, mutta heti jos väri on musta, varsinkin vanhemmat paikalliset alkaa panikoimaan.

Uudet ystävämme torakat alkavat ryömiä koloistaan. Eilen illalla joku tyttö naapurista pyysi mua apuun. Koitin myrkyttää sen (siis torakan) hiuslakalla, mut se sai sen vaan villiintymään ja kipittämään karkuun. Tyttö otti sitten kengän ja paukautti sillä nirrin pois. Valitettavasti en itsekään ole miehekkäimmilläni torakoiden seurassa. ”Kun tapat torakan, koko suku tulee sen hautajaisiin”, kuuluu sanonta. Toivottavasti se ei pidä paikkaansa.  Sanoin, että tästä lähtien torakantappopalvelu maksaa 2e/ tapettu torakka.

Jalka on siis pipi, ja jään joistain riennoista väliin. Mieli on kuitenkin hyvä, ja aion olla täysin kävelykykyinen puolentoista viikon kuluttua, kun lentokone vie meidät Sisiliaan. Lennot kaikkine kuluineen edestakaisin 26€ :)

Huihai.

Viisi iltaa peräkanaa ulkona verotti voimia, joten en pane pahakseni tänään alkanutta viikon (osittain itselleni suomaa) lomaa. Torstaina lähden nimittäin moikkaamaan ranskanmaata! Viime torstaina – Irkkujen omana St. Patrick’s Day:nä- sen sijaan sain ihmetellä, että mistä koloista tänne saarelle on ryöminyt satoja ja tuhansia humalaisia irlantilaisia. Irlantilaiset tulee Irlannista Maltalle juhlimaan irlantilaista juhlaa, hmm :D Itse tosin sulauduin aika hyvin noiden punaposkien sekaan, koska sain auringossa rusketuksen sijaan kaunista punaista pigmenttiä.

Koska ollaan kämppiksen kanssa pihejä ja köyhiä, perjantaiyönä bussien lakattua kulkemasta KÄVELTIIN Valletasta kotiin. Matkoihin kului mutkineen reilu kymmenen kilometriä ja parisen tuntia, mutta se oli ihan virkistävää. Meillä on muuten meidän asuntolassa oma kuski, joka vie meidät minibussilla mihin vaan milloin vaan ja hakee mistä vaan ja milloin vaan parilla muutamalla kympillä. Äijä on vähän urpo ja selittää siitä, ”When I was driver for Aameerican army”, mutta ainakin se on halpa. Kerran se suuttu meille kun tilattiin se vain paluumatkaan, eikä suostunut hakemaan meitä.

Ostin kalastajakylän marketista pienen kissahain, joka oli vielä edellisenä päivänä uinut Välimeren vesissä. Nyt se on meidän mahassa, ja ihme kyllä osattiin kokata se, eikä myöskään kuoltu ruokamyrkytykseen. Se oli hyvää. Marketin kala on tosi tuoretta ja halpaa. Kyseinen hai maksoi neljä euroa. Loput kalat, jotka eivät mene sinä päivänä kaupaksi, myydään Maltan ”huippu”ravintoloihin, ja ravintoloissa niistä saakin sitten pulittaa moninkertaisen hinnan. Marketista takaisin tullessa sade teki tehtävänsä, ja bussissa lainattiin vanhalle rouvaparalle sateenvarjoa, koska vesi tippui bussin katosta läpi. Näky oli muidenkin kun meidän mielestä huvittava. Bussikuski ei kuitenkaan naurusta innostunut ja totesi, että jos kyyti ei kelpaa, niin voitte mennä ulos :D

Ostin viimein korvatulpat, mikä on taannut mulle ensimmäistä kertaa muutaman yön putkeen, jolloin en ole herännyt meluun tai tohon kurkkuvikaiseen kukkoon koko yönä. Mun huoneeseen home tekee jo paluuta. Oon yskinyt kolme viikkoa putkeen, en tiedä onko home se syy, mutta ei se ainakaan mua paranna.

Luova tauko.

Aamupala

Hups, aikaa on kulunut viime kirjoituksesta jo reilu pari viikkoa. Välillä aika menee liian nopeasti, ja pelottaa, etten ehdi tehdä täällä kaikkea. Siitäkin huolimatta, että tämä saari on vain 36 kilometriä pitkä ja 15 leveä.  Haluan kuitenkin käydä läpi jokaisen rannan ja kääntää jokaisen kiven. 5 kuukautta on kuitenkin tosi lyhyt aika, välillä tuntuu että liian lyhyt. Joskus kun istuu yhdenkin illan kotona, tuntuu että pitäisi olla tekemässä jotain...

Mitäs sitten viimeisistä parista viikosta on jäänyt käteen.. Ainakin se kuuluisa seikkailu karnivaaliin Gozon saarelle, josta olen saanut ja joutunut puhumaan ihmisille niin paljon, ettei siitä enää jaksaisi edes kirjottaa. Jo bussimatka pohjoiseen on näkemisen arvoinen. Bussi menee kiemuraisia teitä pitkin ylös ja alas vihreitä (kesällä ehkä keltaisempia) laaksoja ja ohi kivisten ja hiekkaisten (toistaiseksi tyhjien) rantojen.

Laivan kannella sainkin sitten jättimäisen aallon niskaani, ja jouduin sanomaan puhelimelle ja kameralle hyvästi, ja ostamaan Gozosta uuden vaatekerran. Mun vanha vaatekerta oli pussissa, joka varastettiin. Kaiken lisäks onnistuin eksymään muista kymmenen tuhannen ihmisen keskellä.  Onneks lopulta joku hieno maltalainen ihminen heitti mut autolla satamaan, antoi kympin lauttamaksuun ja toivotti hyvää matkaa. Rahattomana taksista poistuessa seurasi myös pieniä ongelmia ja tappouhkauksia, mutta siitäkin selvittiin kympillä. Vaatteet onneksi löytyi myöhemmin puolitutun huostasta, joka oli pelastanut ne :)

Meidän erasmus koordinaattori kertoi alkupäivinä, että väkivaltarikokset on täällä harvinaisimpia Euroopassa. Samalla hän tosin kertoi, että eräs lomaileva pariskunta jäi kiinni yhden jointin hallussapidosta, josta seurasi pidennetty kuuden kuukauden kuherruskuukausi tutkintavankeudessa maltalaisessa sellissä, kunnes ne vapautettiin ja lähetettiin takaisin kotimaahan.

Festivaali oli kuitenkin paras juhla mitä olen toistaiseksi täällä (tai muuallakaan) nähnyt. Miinuksena tosin se, että menetin omaisuuteni, ja kastumisen johdosta sain viettää viime viikon osittain kipeänä.. taas. Lisäksi mun seinästä tuli kosteus läpi vihreenä mönjänä. Talonmies raaputti sen pois, ja maalasi päälle. Problem solved? :D

Ihmiset sanovat, että maaliskuu on kylmin kymmeneen vuoteen. Perjantaina oli kuitenkin tarpeeksi lämmintä auringon alla makaamiseen uima-altaalla. Toivon ja odotan, että pian pääsisi uimaan ja tuhlaamaan vapaa-ajan rannalla. Ei pitäisi valittaa, sillä porukat laitto kuvan meidän talosta, tai pikemminkin lumikasasta, jonka takaa erotti vain talon katon.

Lauantaina jouduin jättämään illan meren tuntumassa penthousessa puoliväliin, koska sunnuntaiaamuna herätyskello soi 6:30. Matkasin rankkasateessa kahdella eri bussilla ensimmäiseen koristurnaukseen, vain nähdäkseni sen olevan peruttu. Peruutuksesta ei tietenkään oltu ilmoitettu meille, eikä siitä ollut mainintaakaan esimerkiksi naamakirjassa. Sillä hetkellä vihasin Maltaa ja Välimeren apinoita, onneks en  vihaa enää :D Korisjoukkue on kuitenkin löydettävä nopeasti, sillä mun maha kasvaa viikottain saman verran kun raskaana olevalla naisella.

Kun elämiseen täällä tottuu, on siitä myös vaikeampi kirjoittaa. Erinäiset tahot kuitenkin painostavat mua ylläpitämään blogia, joten koitan niin myös tehdä. Tällä viikolla on luvassa ainakin jamisessioita, irkkujen St. Patrick’s day ja mustalaismusiikkia merenrannalla.

Ehkä koitan vielä olla liiaksi tottumatta tähän.